Vähän aikaa sitten olin ulkosuomalainen. Nyt olen ulkoranskalainen...jos nyt noin voi sanoa. Vähän aikaa sitten ...noh, puoli vuotta sitten muutin Ranskasta Suomeen (takaisin). Minua oli jäytänyt jo monta vuotta tunne että elämälleni täytyy tehdä jotain...mutta mitä!!! Olo oli niin kuin tuossa tän hetkisessä Suomalaiseesa laulussa jossa hoilotetaan että "mun koti ei oo täällä". No nyt mulla vihdoinkin on olo että oon kotona.
Se oli pitkä prosessi; kaiken kaikkiaan se kesti noin kymmenisen vuotta, ehkä kauemminkin. Koko ajan tiesin että  tämä paha olo ei avioliitostani johdu. Meidän liitto on kuin hyvä viini; paranee vanhetessaan. Lapset ovat terveitä ja onnellisia. Päällisin puolin olinkin onnellinen. Mies kävi töissä. Minä olin koti-insinööri ja kasvatimme,(kasvatamme vieläkin), koiria siinä sivussa.  Kenneltoiminta toi/tuo elämäämme paljon elämyksiä ja  mielenkiintoisia tapaamisia.
Uskon että minua riivasi tuo paljon puhuttu koti-ikävä... ja enpä usko että tuo Ranskalaisena kotirouvana oleminenkaan oli ollut minulle mikään kutsumustyö. Sukupuoli roolit ovat siellä selvästikkin erinlaiset kuin Suomessa; niin hyvässä kuin pahassakin. Selvennykseksi voisi sanoa että minä olin sukuni ainoa koti-äiti moneen sukupolveen. Pienemmästäkin voi saada identtiteettikriisin!!
Reilu vuosi sitten löin nyrkin poytään ja sanoin miehelleni: "Muutan takaisin Suomeen. Tuletko mukaan?" Tämä sai aikaan "pienen" kriisin avioliitossamme. Mieheni oli kuitenkin kotiseudullaan, eikä varmaan eläessään ollut kuvitellut että muuttaisi sieltä johonkin muualle...saati sitten toiseen maahan.  Olimme kuitenkin siinä pisteessä että tuon viikon ajan en tiennyt tuleeko ero vai jatkammeko yhdessä. Kuten sanoin jo aikasemmin; avioliittomme on hyvä, mutta olisi vaikeata asua kolme tuhatta kilometriä erillään. Viikon hän sitä mietti ja sanoi minulle; "okei, tulen mukaan".